Kulttuurin kierreportaat

Täytyypä heti alkuun onnitella itseään ihan kädestä pitäen! Ensimmäinen askelmani kulttuurin korkeassa kierreportaikossa nimittäin osoittautui sen verran matalaksi, että sen pystyi astumaan mukavasti suurempia hikoilematta.

Ensimmäiseksi kohteekseni huteralla blogistin urallani valikoin huolellisen harkinnan, työvuorojen ja raitiovaunun linjakartan perusteella Valtimonteatterin, jossa tarjolla oli Suomen kuninkaallisen teatterin vierailuesitys Valo minussa.

Valtimonteatteri sijaitsee miellyttävästi Kalliossa, lähellä Kurvia ja aina tuttavallisen ravintola Populuksen naapurissa. Tämä onkin tarpeellista, sillä harmi kyllä Valtimonteatterissa ei ole anniskeluoikeuksia. Sisäpihalla sijaitseva teatteri löytyi pahemmin hortoilematta, kiitos kadunvarteen sijoitetun mainosstandin. Jo tämä helpotti ahdistustani, sillä mikäpä olisikaan vieraannuttavampaa, kuin laahustaa typerän näköisenä edestakaisin katua ja yrittää kysellä kulmakuppilan veikoilta, missä täällä esitetään teatteria...

Lipunmyyjänä toimi tällä kertaa vierailevan ryhmän jäsen, joten en tiedä, onko Valtimonteatterin palvelu aina näin läpeensä ystävällistä ja miellyttävää. Täydet pisteet tälle mukavalle naishenkilölle! Muistakaa kuitenkin ottaa mukaanne pientä rahaa, kun menette pieneen teatteriin. Kaksikymppisellä saattaa näemmä varomaton kahvin ostaja hyvinkin kaataa koko vaihtokassan.

Valtimonteatterin aulatila on sangen pieni ja se mahdollistaisi oivallisesti tutustumisen vastakkaista sukupuolta edustavien teatterivieraiden kanssa. Paha kyllä meikäläinen on sen verran kaino mies, että tähän tarvitsisi mielellään sen oluen, jota Valtimonteatterista ei saa. Tällä kertaa ei tosin olisi ollut kovin runsaasti tarjokkaitakaan, sillä paikalle oli saapunut vain kourallinen väkeä.

Taiteestahan en juuri mitään ymmärrä, eikä esityksen aiheena ollut kuolettavaan syöpään sairastuneen naisen raskaus juurikaan liiku lähellä omaa elon piiriäni, mutta yllättäen tämä tunnin esitys toimikin hyvin. Mikään massiivinen taidepommi Valo minussa ei kenties ole, mutta ainakin aloittelijalle taidetta oli mukavasti helposti ymmärrettävän teoksen mausteeksi. Esityksen ainoa näyttelijä Minna Rimpilä veti jutun niin antaumuksella, että lopputulos oli sangen uskottava. Pistipä esitys vielä miettimään syntyjä syviäkin, niin että kotimatkalla oli piipahdettava kuppilassa imaisemassa tuopillinen ja ajattelemassa kaiken katoavaisuutta...

Kyllä tämä reissu kaiken kaikkiaan kannatti. Vaikka esiintyjiä oli vain yksi eikä katsojia kovin paljoa enempää, oli kiinnostavaa katsottavaa reippaasti enemmän kuin kantakuppilan vakiopöydässä ­ yhtään väheksymättä teitäkään, Hansu, Skipe ja muut humut! Jalkani on siis onnistuneesti potkaistu kulttuurin salamyhkäisen oven väliin, joten tästä on hyvä lähteä hankkiutumaan uusiin hankaluuksiin. Eiköhän sitä dadaa ja trikooasujakin vielä jostain löytyne!

Jouko