Joukon puheenvuoro
Syksy siis saapuu hiljalleen, ja on tullut aika lunastaa keväällä kenties hieman turhassakiin uhossa annetut luopaukset blogin kirjoittamisesta. Siispä on otettava paperitollot pois lipposkengistä, sipaistava niihin lankkia pintaan, kaiveltava vaatekaapista puhtaampi paita ja ryhdyttävä suunnittelemaan syksyä korkeakulttuurin hämmentävässä maailmassa.
Niin, korkeakulttuuri - tuo käymättömistä korpimaista vihoviimeinen... Sekatyömiehenä voinen suoraan sanoa, että mielikuvani teatterista vielä vuosi sitten olivat likimain kauhistuttavia: trikooasuisia miehiä ja kaksinkerroin taipuneita naisia huutamassa hikisinä eksistentialistista tuskaansa mustaa kangasta vasten ja katsomon täydeltä kukkahattuisia tätejä, jotka kilvan koettavat peitellä sitä, etteivät ymmärrä näkemästään mitään.
Ensimmäisen teatterivierailuni aiheuttama järkytys ei kuitenkaan ollut niin suuri kuin etukäteen pelkäsin. Ensinnäkin menin sinne naisseurassa (ilman kutsua ja vetovaa hymyä tuskin olisin saanutkaan moista ajatusta päähäni) ja toistaiseksi tuossa teatterissa oli baari. Ei lainkaan hullumpaa, etenkin kun olin miltei ainoa mies koko yleisössä!
Tätä taustaa vasten tulin siis sopivassa tilanteessa luvanneeksi Teatterikeskuksen tädeille, että alkaisin kirjoittaa blogia teattereissa käynneistäni. Minulle annettiin melkoisen vapaat kädet tehdä huomioita, eikä lähes täydellinen tietämättömyyteni teatterihistoriasta tuntunut olevan suurikaan este - ehkäpä kukkahattutädit eivät todella itsekään ymmärrä siitä sen enempää, kuten alkuun arvelinkin? Lisäksi Teatterikeskus oli kyllin ovela ja maksoi osan palkkiostani etukäteen. Kuten tiedetään, kesäterassit eivät ole ilmaisia, ja niinpä tästä velvollisuudesta ei käy enää luikerteleminen palauttamalla rahat...
Joten tässä seison, enkä muuta voi! Toivottavasti teatterilla on tänä syksynä tarjolla mielenkiintoisia yllätyksiä. Ja kenties naisvaltaisesta yleisöstä löytyy juuri se Julia, jonka voin kuljettaa lämpiöstä kotiin saakka... Jos siis satutte, hyvä naisväki, näkemään teatterin aulassa miehen, joka harhailee eksyneen oloisena, tulkaa toki ja nykäiskää hihasta! Se olen luulltavasti minä, joka etsiskelen baaria...
Jouko
Teatterijouko
Jouko on noin kolmikymppinen, katseenkestävä ja kaikenlaisia urheilullisia harrastuksia vieroksuva sekatyömies ja pitkäaikaisnuori, joka asuu sinkkuna läntisessä Helsingissä ja tuoksahtelee ajoittain vanhalle viinalle. Muista kaltaisistaan unelmavävyehdokkaista Jouko erottuu lähinnä sillä silmiinpistävällä piirteellä, että hän on alkanut luuhata teattereissa. Suuriakaan salatieteellisiä selvitystöitä ei tosin tarvitse löytääkseen tähän luonnollisen selityksen - Jouko on nimittäin saanut vastikään tietää, että neljä viidestä teatterivieraasta on naisia. Ja sehän sopii Joukolle, joka vasta hiljattain huomasi, että useissa teattereissa on kaiken lisäksi baari. Löysän rahan aina herkästi vainuava Jouko tarjoutui oitis kirjoittamaan pientä korvausta vastaan blogia kokemuksistaan korkeakulttuurin hämärässä maailmassa.
Viime aikoina teatteri on kuitenkin alkanut huolestuttavalla tavalla kiehtoa Joukoa muutenkin kuin sinkkunaisten tapaamispaikkana... Onko Jouko kenties menettämässä kadunmiehen otteensa? Onko seuraava osoite jo baskerikauppa?
Mainittakoon, että Joukon moninaisiin ongelmiin lukeutuu tietty jakomielitautisuus. Ajoittain, erityisesti muutamien snapsilaulujen jälkeen tai täydenkuun vaiheilla Jouko alkaa puhua ruotsin kielellä. Herätessään hänellä harvoin on näistä hetkistä muistikuvia, mutta blogista päätellen myös ruotsinkielinen Jouko kuluttaa aikaansa teatterin liepeillä...
Ryhdy Joukon kaveriksi Facebookissa